Soiden ennallistaminen on yksi kustannustehokkaimmista keinoista hillitä ilmastonmuutosta
Suomessa on joidenkin arvioiden mukaan jopa 2 miljoonaa hehtaaria ns. hukkaojitettuja turvemaita eli soita, joilla puusto ei ole lähtenyt kuivatuksesta huolimatta kunnolla kasvamaan. Pohjois-Pohjanmaalla turhaan ojitettuja suometsiä on satoja tuhansia hehtaareita. Lisäksi soita on raivattu pelloiksi ja tietenkin turpeennostoa varten eikä kumpikaan maankäyttömuoto ole historiaa vieläkään. Peltopinta-alaa tarvitaan nyt lannanlevitykseen, kun karjatalous keskittyy yhä suurempiin yksiköihin. Turveala jarruttaa muutosta ja haluaa jatkaa turpeenpolttoa ainakin vuoteen 2045 ja hakee edelleen uusia lupia ja jopa varastoon. Luonnonsuojelijoiden tavoitevuosi on 2025. Siihen asti riittävät hyvin nykyiset turpeennostoalat eikä uusia lupia enää tarvita.
Tilastokeskuksen laskelmien mukaan kuivatuilta turvemailta aiheutuu vuosittain noin 24 miljoonan hiilidioksiditonnin päästöt ilmakehään. Osa siitä sitoutuu takaisin ojitusalueiden puustoon, mutta tämä nielu heikkenee sitä mukaan kuin suometsien hakkuut lisääntyvät. Luku on merkillepantavan korkea. Suomen vuoden 2017 kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt ovat noin 56 miljoonaa hiilidioksiditonnia.
Kun suometsiä on Pohjois-Pohjanmaalla lähes puolet tuottavasta metsämaasta, selvää on, että metsätaloutta harjoitetaan jatkossakin turvemailla mittavassa määrin. Kohteet on kuitenkin syytä huolella valita. Kunnostusojitusten karsinnalle on tarvetta, sillä selvitykset ovat osoittaneet, että 40 prosenttia metsäojitetusta alasta tuottaa vain noin 10 prosenttia suometsien puuston kasvusta.
Tärkeää on myös harkita tarkkaan, millaisilla menetelmillä suometsätaloutta jatketaan. Jatkuva eli erirakenteinen ja peitteinen kasvatusmalli sopii suometsille. Säilyvä puusto riittää haihduttamalla pitämään pohjaveden pinnan sopivana ja kunnostusojituksilta ja maanmuokkauksilta vältytään. Vesistöt kiittävät.
Pysyvämmin turvemaiden maankäytön päästöjä voidaan vähentää vain ennallistamalla sekä lopettamalla turpeenpolttaminen. Ojitetun suon ennallistaminen palauttaa sen kyvyn sitoa hiiltä ja siten kartuttaa hiilen varastoaan eli turvekerroksensa paksuutta. Karuimmat suot voidaan jättää ennallistumaan itsekseen. Ojat kasvavat pikkuhiljaa umpeen. Reheviä soita kannattaa aktiivisesti ennallistaa, tukkia ojia ja padota vesiä kuivuneille turvemaille, jolloin suo muuttuu hiilen lähteestä sen nieluksi.
Ennallistamalla palautetaan ja turvataan myös soiden monimuotoisuutta. Luontotyyppien uhanalaiskartoitus on paljastanut, että suurin osa suoluontotyypeistä ja suoyhdistymistä on uhanalaisia. Soiden vesitalouden häiriöiden korjaaminen ennallistamalla on siten perusluonnonsuojelutyötä. Sitä riittää soidensuojelualueillakin. Rajausten sisällä ja lähes aina niiden lähimaastoissa on ojia heikentämässä suojelusuon vesitaloutta.
Pääosin ennallistaminen tehdään konevoimin, mutta aina ei päästä koneilla lähelle tai kohde on muutoin sellainen, että lihasvoimin tehtävä työ sopii parhaiten. Ennallistamistalkoista onkin kertynyt kokemusta jo usealta suolta. Patoja on rakennettu muun muassa Pekkasuolla Iin Kuivaniemellä, Hirvisuon Oulun Ylikiimingin kylän puoleisessa osassa ja Kuovisuolla Oulussa.
Pekkasuota ennallistettiin käsipelillä elokuussa 2009
Pekkasuo on aapasuo. Aapasuot ovat Pohjois-Suomelle tyypillisiä suotyyppien mosaiikkeja, siis erilaisten korpien, rämeiden, nevojen ja lettojen yhdistelmiä. Seudulle ominaisin alkuperäisluonto on monimuotoisuuden ydintä.
Pekkasuon allas on luonnontilainen ja osin yksityistä suojelualuetta. Muukin, Metsähallituksen hallussa oleva osa suosta on luonnontilaista. Ojituksia on kuitenkin suon reunoilla. Ne ovat osoittautuneet metsätaloudellisesti turhiksi. Ne eivät ole lisänneet puuston kasvua.
Kun talkoita suunniteltiin, ojituksista oli jo aikaa, ei kuitenkaan niin paljon, että ojat olisivat kasvaneet umpeen. Rimpinen ja mesotrofinen eli keskiravinteinen suo sopi hyvin ennallistamiskohteeksi.
Kun Metsähallitus antoi luvan ojien tukkimiseen, ryhdyttiin lapiohommiin. Kahden päivän aikana, 14.-15.8.2009, talkooporukka rakensi yhteensä kuusi patoa metsäojiin valtion maan puolelle. Asiantuntemuksesta ja työn ohjauksesta vastasi suunnittelija Sakari Rehell Metsähallituksen Pohjanmaan luontopalveluista.
Rakennettiin pato kerrallaan
Suojellun Hirvisuon Ahvenjärvennevaa ennallistettiin kolmena vuonna 2012-2014
Hirvisuo on laaja ja monipuolinen rimpinen aapasuo, maisemiltaan hieno ja arvokas myös lintusuona. Vaikka aapasuovyöhykkeellä ollaan, Hirvisuolla on myös iso keidassuo-osa. Suojelualueen lounaisnurkassa sijaitsevan Ahvenjärven länsipuolen allikkoisen nevan tilaa ovat heikentäneet vanhat navero-ojat. Ne olivat talkoolaisten työmaata. Tehtävämme oli rakentaa lapiotyönä patoja suon vesitalouden ennallistamiseksi. Koneilla ei ollut suolle asiaa.
Navero-ojat ovat kapeita viiruja, mutta syviä ja tehokkaita heikentämään keidassuon tilaa. Ojien kuivattava vaikutus näkyi suon kuljuissa selvästi. Kun suon vesitalous on luonnontilainen, keidassuon kermit ja kuljut ja aapasuolla vastaavasti jänteet ja allikot kehittyvät omalakisesti. Ahvenjärvennevalla vesien pidättämiseksi rakennettiin kolmen vuoden aikana yhteensä 40 patoa.
Talkoot järjestettiin yhteistyössä Metsähallituksen Pohjanmaan luontopalveluiden kanssa. Etukäteissuunnittelusta vastasi jälleen Sakari Rehell ja asiantuntijana ja työnohjaana talkoissa oli Päivi Virnes. Metsähallitus ennallistaa soidensuojelualueita yleensä konevoimin, mutta Ahvenjärvennevalla tarvittiin lapiotyövoimaa. Hirvisuon ennallistaminen oli myös osa luonnonsuojeluliiton, luonnonsuojelupiirin ja kosmetiikkayritys Lumenen yhteistyötä kosteikkoluonnon suojelemiseksi.
Padonrakennuksen työvaiheet
Ennallistamistyöllä palautettiin soidensuojelualueen lounaisnurkassa sijaitsevan Ahvenjärvennevan vesitalous luonnontilaiseksi. Vanhojen suon poikki kaivettujen navero-ojien kuivattava vaikutus näkyi selvästi kuljuissa. Ne ovat keidassuon keskiosassa sijaitsevia avovetisiä painanteita.
Patojen paikat oli etukäteen määritetty ja merkitty maastoon. Rakentamiseen tarvittava puumateriaali oli edellistalvena kuljetettu merkityille kohdille. Padot rakennettiin kahdesta ojan poikki pystytetystä puupölkkyrivistä, joiden väli oli noin puoli metriä leveä. Tolpat nuijittiin lekalla turpeeseen ja katkaistiin sahalla tasamittaisiksi.
Seinämien väli vuorattiin suodatinkankaalla niin, että se ulottui pohjaan asti. Navero-ojan yllättävä syvyys kävi tässä vaiheessa ilmi. Suodatinkankaan piti riittää peittämään patorakennelman molemmat puolet ja ulottua seinämien välissä ojan pohjaan asti. Se varmistettiin painamalla kangasta varovasti lekan tai lapion varrella. Suodatinkangaspussi lapioitiin täyteen turvetta, joka poljettiin tiiviiksi massaksi patoseinämien väliin ja jälleen pohjaan saakka. Suodatinkangas ja tiivis turvemassa estävät veden virtaamisen padon alta.
Pato maisemoitiin lopuksi kermistä irrotetuilla pintaturvepaakuilla. Se ei ole vain kosmeettinen pintasilaus. Maisemointi estää eroosiota ja nopeuttaa kasvittumista. Silti tuoreeltaan patotyömaa ei ole kovin kaunista katseltavaa, mutta jäljet tasoittuvat nopeasti ja viimeistään muutamassa vuodessa. Kauempaa katsoen patoja ei huomaa talkoovuonnakaan, kunhan työnjälki on siistiä ja valkoinen kangas on turve- ja kasvimassalla naamioitu tarkkaan.
Turvetäyte kaivettiin padon vierestä alajuoksun puolelta viereisen kuljun reunasta, mieluiten kasvittomasta kohdasta. Kuormansiirtoapuna voi käyttää suodatinkankaan palasta.
Hirvisuolla työskenneltiin kahdessa ryhmässä. Kummallekin porukalle oli varattuna työkalut: moottorisaha, 2 lekaa ja lapioita suurin piirtein yhtä monta kuin oli tekijää sekä pari pakkaa suodatinkangasta ja sakset. Valkoista suodatinkangasta on ainakin kahta leveyttä. Kun navero-ojat ovat kapeita, kankaankaan ei tarvitse olla leveintä mallia.
Kun ennallistamistyö oli kolmen vuoden rupeaman jälkeen vuonna 2014 valmis, Ahvenjärven eteläpuolen keidassuolla oli 40 patoa estämässä veden virtausta suolta pois.
Kuovisuo Sanginjoen ulkometsän pohjoisreunalta
Kuovisuo on 41 hehtaaria lisää suojelupinta-alaa Sanginjoen ulkometsään. Luonnonperintösäätiö osti suon joulukuussa 2016. Luonnonsuojelupiiri rahoitti hankinnasta puolet testamenttilahjoituksesta muodostetusta Hilja Pikkaraisen rahastosta. Kaupanteon jälkeen Kuovisuosta perustettiin yksityismaiden luonnonsuojelualue ja toukokuussa 2017 olivat vuorossa ennallistamistalkoot.
Kuovi on ojittamaton yhtä yläpuolisten ojitusalueiden laskuojaa lukuun ottamatta. Sen tukkimiseen ryhdyttiin toukokuun lopussa 2017. Ensin tarvittiin kuitenkin tuumausta, miten on paras menetellä. Tapaus ei ollut niitä kaikkein helpoimpia. Vedet ovat ennen ojitusta todennäköisesti jakautuneet Kuovisuolle sekä luoteeseen että lounaaseen, mutta nyt suon eteläreunan kautta ojaa pitkin eteenpäin. Varmuus piti saada siitäkin, ettei ojan tukkiminen vaikuta yläpuolisen rajanaapurin maahan.
Korkeuskäyriä kuvaavaan karttaan on merkitty valkoisella suojelualueen rajat. Tavoitteena talkoissa oli ohjata vedet luoteen suuntaan suolle, kun ne nyt virtasivat ojaa pitkin suon ohi. Punaisella on merkitty padon paikka ja sinisellä navero viemään vesiä suolle. Padon kohdalla vesi ei virrannut kovin syvällä uomassa, joten sen arviointiin saatavan helpostikin uuteen uomaan luoteispuolen suolle. Talkoissa rakennettiin ojaan vielä toinen pato lähelle suojelualueen eteläreunaa.
Kuovisuo on luonnontilainen ja hyvää vauhtia ovat myös metsäsaarekkeet luonnontilaistumassa. Mikä parasta suo rajautuu suoraan Sanginjoen ulkometsään ja vieläpä ulkometsän siihen osaan, josta on vuoden 2018 alussa tehty kaupunginvaltuustossa suojelupäätös. Kuovisuon kaakkoispuolella on Isokankaan suojelualue ja pohjoispuolen maamerkkinä kohoaa Kiimingin televisiomasto.
Kuovisuolla elää muun muassa riekkoja ja sen laidoilla voi yhä kuulla voimakkaasti harvinaistuneen pohjansirkun heleän laulun. Alueen kaakkoiskulman kangas on samaa liki satavuotiasta metsää kuin Isokankaan suojelualueella.
Suojelualueella saa liikkua sekä kerätä marjoja ja sieniä vapaasti. Moottoriajoneuvolla liikkuminen ja metsästys sekä muu maaperän, kasvillisuuden ja eläinten vahingoittaminen on kiellettyä.
Kaksi komeaa patoa rakennettiin suojellun palstan eteläosassa olevaan ojaan, molemmille rajoille ja itäpuolen padon yläosasta kaivettiin naveroakin.
Jatkossa vesi ohjautuu suolle eikä enää suon ohi. Ennallistaminen ei ole aivan yksinkertaista puuhaa, piti tutkia virtaussuuntia ja haastatella asiantuntijoita, neuvotella naapurin ja metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Työsuunnitelma selkiytyi juuri ajoissa. Seuranta paljastaa, saatiinko aikaiseksi ekologisesti toimiva parannus suon vesitalouteen. Toistaiseksi näyttää hyvältä.
