Rakkaudesta luonnossa rakkaudesta luontoon

Siinä se on. Kivi. Tai tarkemmin, merirosvokivi. Tunsitko sydämeni sykähtävän lapsuuden muistoista? Kantorepussa olet lähellä sydäntäni, joten varmaankin tunsit. Samoin kuin aiemmin syksyllä pysähtyessäni kuuntelemaan haapojen havinaa, tai ollessamme jäljittäjinä sienille, jotka isäsi sai kumarrella mukaan. Yllättäen koskikara joessa äidin ihailevan katseen alla, rauhoittava veden ääni laulamassa unilaulua sinulle vaunuissa. Vaunuihin et ehkä kuullut sydäntäni, vai kuulitko?

Heräsitköhän? Et ainakaan sanonut sanaakaan, vaikka säikähdin niin kovin. Se oli vain jokin metsäkanalintu, joka läheiseltä oksalta lähti karkuun äitisi tutkiessa ihastuneena tuoreita jälkiä lumessa. Siiven iskut jalanjälkien perässä hangessa sen hypättyä oksalle varmaan lumen narskunan kenkieni alla kuullessaan, niin kiehtovaa ja kaunista.

Kevät etenee, pajunkissat pehmentävät jo oksia. Myöhemmin voimme yhdessä kuunnella lumen sulamisvesien solinaa puroissa. Ja se pauhe, se koveneva konsertti, kun linnut palaavat lumoamaan meidät laulullaan. Ehkä heräämme yhdessä aamulla mustarastaan lauluun?

Kiinnostutko, kun kuulet tarinoita isopappasi metsäretkistä? Tulisiko teeri pihallemme soitimelle, kuten aikoinaan, ja näkisimmekö sen, kuten pappasi näki ihmetellen varhain herätessään? Kertoisikohan mummo kaikki sienipaikat ja lähtisitkö mukaan? Keittotermokseen kasvissosekeitto ja menoksi? Täytyyhän evästä olla, kun koskaan ei tiedä, viekö luonto mukanaan pitemmäksikin aikaa. Metsään jäisi jäljiksi käynnistämme vain sienten rangat ja ihastelumme huokaukset.

Huolehdinko turhaan, ettet innostukaan? Varmastikin. Kyllä sen luonto hoitaa, kuten kaiken muunkin.

Anne Pennanen
Sihteeri
Suomen luonnonsuojeluliiton Jyväskylän seudun yhdistys