Palautetaan Porkkalaan kansallispuisto
Kuva: Porkkalanniemi on kauneinta etelärannikkoa.
Antti Rinteen hallituksen ohjelmaan on kirjattu kansallispuistoverkoston laajennus, ja viisaasti on jätetty auki, monellako puistolla sitä laajennetaan. Tämä avaa uusimaalaisille loistavan tilaisuuden viedä läpi Porkkalan kansallispuisto.
Porkkalan kansallispuisto on jo kertaalleen perustettu, vuonna 1938, mutta se lakkautettiin 1956, Neuvostoliiton vuokra-ajan jälkeen. Kansallispuistokomitea esitti puiston uudelleen perustamista 1976, ja sen jälkeen Suomen luonnonsuojeluliitto ja sen Uudenmaan piiri ovat pitäneet asiaa esillä. Hanke on saanut laajaa kannatusta, myös Metsähallituksessa.
Hallitusohjelmassa on paljon muutakin alkuperäisen luonnonsuojelun kannalta myönteistä.
Esimerkiksi luonnonsuojelun rahoitusta lisätään 100 miljoonalla eurolla vuodessa. Juha Sipilän hallitus ajoi Metso-ohjelmaa alas, nyt sille luvataan lisää rahoitusta, ja sen laajentamista uusiin elinympäristöihin, kuten soille arvioidaan.
Metsähallitus on tällä vuosikymmenellä hakannut tai yrittänyt hakata monia suojelukohteita, kuten retkeilyalueita, taloudellisiin syihin vedoten. Hallitusohjelma lupaa omistajapoliittisten linjausten päivittämistä niin, että nykyistä paremmin yhteen sovitetaan ”kestävä metsätalous, puun saatavuus, luonnon monimuotoisuus, virkistyskäyttö, ilmastopolitiikan tavoitteet ja maankäytön eri muodot”.
Vielä konkreettisempi on lupaus, että ”Metsähallituksen vuotuisessa tuloutusvaatimuksessa otetaan nykyistä vahvemmin huomioon vaikutukset hiilinieluun ja luonnon monimuotoisuuteen metsätalouden ja teollisuuden puuntarpeen rinnalla. Asetetaan Metsähallitukselle nielutavoite.”
Tässä näyttäisi oikeasti olevan mahdollisuus lopettaa yhteisten arvometsiemme hävittäminen. Muistettakoon, ettei Metsähallitus omista aariakaan maata. Me omistamme.
Lupaava on ohjelman tavoite vähentää metsien raivaamista rakentamiselle, esimerkiksi säätämällä maksu maankäytön muutokselle. Tässä voi olla miettimistä myös Helsingille, jossa rakentaminen syö lähimetsiä.
Ilmastosta huolta – mutta turve palaa
Ilmastonmuutoksen torjunta kulkee läpi hallitusohjelman, mikä on erittäin positiivista. Toisaalta monet keinot toimia lämpenemistä vastaan ovat yleisellä tasolla, ja polttoaineista saastuttavimman, turpeen polttamisen lopettaminen lykkääntyy 2030-luvulle.
Turve on kivihiiltäkin ”parempi” CO2-lähde, ja sen lisäksi sen louhiminen hävittää suoluontoa. Näin se vähentää luonnon monimuotoisuutta, jonka pelastaminen toisaalta todetaan välttämättömäksi: ”Kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttaminen on mahdollista vain, jos ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen pysäytetään.”
Kaivosyhtiöt kuriin ja verolle
Kansainväliset kaivosyhtiöt ovat vallanneet seitsemäsosan (1/7) Suomen pinta-alasta. Se on aivan toista luokkaa, kuin jonkun Airiston Helmen tonttikaupat Turun Saaristossa. Jopa Natura-alueista oli viitisen vuotta sitten vallattu 6,6 prosenttia kaivosyhtiöiden temmellyskentäksi.
Suomi on kaivosyhtiöille paratiisi, koska valtausoikeudet ovat laajat, eikä Suomi peri mitään osuutta maankamaran rikkauksien poisviemisestä. On siten edistystä, että hallitusohjelmassa luvataan edes selvittää kaivosveron säätämistä. Merkittävä on myös lupaus antaa kunnille ”oikeus päättää kaavoituksella, onko kaivostoiminta mahdollista kunnan alueella”. Monissa matkailusta elävissä kunnissa tämä saattaa lopettaa kaivosyhtiöiden malminetsinnän.
Tiemaksut
Helsingissä kiinnostaa varmasti lupaus säätää oikeus tiemaksuihin, tai ruuhkamaksuihin, kuten niitä myös kutsutaan. Ruuhkamaksut ovat olleet ehdolla pitkään keinoksi hillitä autoliikennettä, mutta ne ovat kaatuneet ylimitoitettuihin keinoihin.
Jo Jyrki Kataisen hallitus (2011-2014) tavoitteli ajoneuvokohtaisia ruuhkamaksuja, ja vielä pidemmälle menevän esityksen teki Sipilän hallituksen liikenneministeri Anne Berner. Molemmissa malleissa maksun kerääminen perustui satelliittipaikannukseen. Se tarkoitti, että kansanalaisten ajoneuvot olisivat 24/7 viranomaisten tallentavan seurannan kohteena, mikä on yksityisyyden kannalta sietämätöntä. Tähän hankkeet myös kaatuivat.
Muun muassa Tukholman esimerkki osoittaa, että tiemaksut voidaan kerätä myös ilman satelliitteja, ja kansalaisten yksityisyyttä kohtuuttomasti loukkaamatta.
Ympäristörikokset tutkintaan
Lopuksi on syytä kiittää myös päätöstä lisätä poliisien määrää noin 300 viralla. Myös se tukee ympäristönsuojelua.
Poliisi suostuu tutkimaan nykyään enää 1/5 kansalaisten tekemistä rikosilmoituksista, ja ympäristörikoksissa osuus on vielä pienempi, noin 1/10. Myös silloin, kun rikosilmoituksen tekee viranomainen, kuten ELY-keskus. Ympäristörikoksista on tullut rikoksia, joita ei tutkita. Tästä lisää Suomen Luonnon artikkelissa
https://suomenluonto.fi/uutiset/rikos-jota-ei-tutkita/
Poliisi on puolustellut tilannetta resurssipulalla. Se pitää paikkansa vain osittain, ja menettää kokonaan oikeutuksensa, kun resursseja tulee lisää. Voimme jatkossa vaatia entistä painokkaammin, että liito-oravahaavikoiden kaatamisesta ja metsälain suoraan suojelemien kohteiden tuhoamisesta on jouduttava vastaamaan käräjäoikeudessa.
Kun riski joutua vastuuseen kasvaa, myös rikokset vähenevät ja liito-oravat kiittävät.
Teksti ja kuva: Mikko Niskasaari