Kestosuositulla retkellä Siuron Linnavuorella

Alkava ruska sai koivujen ja haapojen lehtien värit liekehtimään ja läikehtimään Siuron Linnavuoren syrjää noustessamme. Ruskan värit lomittuivat mosaiikiksi havupuiden tummaa vihreää vasten. Ylhäältä avautuvat lämpimän syysauringon kultaamat maisemat palkitsivat vaivan. Retken Linnavuorelle järjesti Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistys.

Linnavuorella on merkittävä historia, kun se on toiminut lähiasutuksen turvapaikkana. Muinoin vuorella oli kivilatomusten perustuksille hirsistä pystytetyt puolustusvarustukset, jotka ympäröivät lakea lähes ehyenä nauhamaisena rakennelmana. Varustus oli käytössä useita satoja vuosia alkaen kivikaudelta noin vuodesta 500 ennen ajanlaskun alkua. Käytön katsotaan päättyneen keskiajalla 1300-luvulla. Perustuskivien sammaloituneita rippeitä on vielä siellä täällä näkyvissä, vaikka valtaosa niistä tuhoutui 1940- ja -50-luvuilla Linnavuoren teollisuuden rakennusvaiheissa.

Muinoin vuorelle asukkaat koottiin turvaan ”vainolaisten” hyökkäyksiä. Vainolaisia olivat muun muassa viikingit, joiden tiedetään tulleen ylös Kokemäenjokea ja ihastelleen maisemia ja luonnon rikkautta. Viikingit tulivat lännestä ja novgorodilaiset idästä. Molemmat näistä joukoista kulkivat pitkiä matkoja ryöstellen ja pelkoa aiheuttaen.

Yhtä kaikki vuorelle mentiin turvaan Ruotsin kuninkaiden lähettämiä ristiretkeläisiä, nykykielellä kristinuskoa levittäneitä lähetyssaarnaajia. Samalla nämä alistivat Ruotsin itäisen maakunnan kruunun hallinnolliseen holhoukseen ja verotuksen alaisiksi. Kruunu tarvitsi sotilaita ja veroja sotiensa rahoittamiseen.

Kristinuskon tulosta kertoo vuoren pohjois- ja eteläpuolia erottava Pirunportinaukee-niminen selänne, jolle aiemmin idästä noustiin. Piispat ja papit katsoivat vanhat tavat ja muinaisuskonnot  ”sielunvihollisen” tekeleiksi. Niiden merkitys piti murtaa ja ulkoiset tunnusmerkit hävittää. Näin tuhoutui paljon muinaista kulttuurihistoriaa.

Linnavuori on kiintoisa paikka myös luonnon ja maaston muotojen puolesta. Rinteiden lohkareikot tekevät vuoren ilmeen jylhäksi, jota kalliolakien rosoiset ja jäkäläpeitteiset kumpareet täydentävät. Vuoren puusto on ollut turvassa hakkuilta ainakin 70 vuotta ja metsät on suojeltu luonnonsuojelulailla. Näin luonto on levollista ja metsänpohjan ehyt sammalpeite rauhoittavaa.

Katselimme käkkäräisiä ja kaikkien säiden riepotuksen ja paahteen kestäneitä ikimäntyjä. Ohuella ja karulla humuksellla sinnitelleet männyt ovat varsinaisia selviytyjiä. Vuorella pesivä palokärki oli toukkia kaivellessaan kuorinut keloutuvaa mäntyä kookkain kaarnalastuin.

Eräs mukana ollut löysi elämänsä ensimmäiset suppilovahverot ja toinen palasi sylissään herkkuannos mustatorvisieniä. Palasimme retkeltä posket hehkuen.

Lokakuussa 2020

Kaija Helle, retken opas