Saavutettavuustyökalut

Suomen luonnonsuojeluliitto SLL Uudenmaan piiri

Uusimaa
Navigaatio päälle/pois

Pihaniityn iloja

Ketoneilikka ja lehtomaitikka.

Ketoneilikka, keltamatara, mäkikuisma, päivänkakkara, lehtomaitikka, seitsemän lajia apiloita ja viisi kellokukkaa … Listaa voisi jatkaa, reippaasti yli 60 luonnonkasvia laskin pihaltamme pari vuotta sitten.

Lähtötilanteessa espoolaisen omakotitalon takapiha oli tasainen kenttä tavanomaista silttihiekkaa, laidassa pieni hiekkakumpare. Toisin kuin naapureilla, meidän pihallemme ei levitetty nurmikkomultaa, vaan lähdimme kehittämän luonnonmukaisempaa kukkaniittyä. Keväällä 2007 pihalle kylvettiin niittykukkien siemenseosta ja kauraa. Kauran oraat suojasivat kukkakasvien taimivaihetta. Kaupallisessa siemenseoksessa oli kirjavaa lajistoa, muun muassa ruiskaunokkia ja keltasauramoa, jotka peltorikkaruohoina eivät pitemmän päälle ole pärjänneet.

Ukontulikukka on komeimpia luonnonkasvejamme Tämä 237 cm mittaiseksi varttunut yksilö kasvoi Anni ja Heikki Simolan pihaniityn laidassa viime kesänä.

Vaihtelevalla menestyksellä olen sittemmin lisäillyt lajistoa sekä kylvämällä että istuttamalla. Esimerkiksi kesämaitiainen, aholeinikki ja mäkiminttu ovat ilahduttavasti vakiintuneet niitylle. Muutamia kookkaita monivuotisia lajeja, kuten nurmi- ja ahdekaunokkia sekä puna-apilaa, on välillä täytynyt kitkeä juurineen, jotta tilaa jää muillekin.

Hiekkakumpareella on kuivempaa ketolajistoa, kuten mäkimeirami, ajuruoho ja kotimaisia maksaruohoja. Kumpareelle on tuotu retkeilytuliaisina myös geologista monimuotoisuutta: Ahvenanmaan ja Tervolan kalkkikiviä, Kainuun vihreäliuskeita ja niin edelleen.

Parhaimmillaan niitty on heinäkuussa, kun useimmat lajit ovat täydessä kukassa. Alkukesän tilanne on toistaiseksi ollut yksitoikkoisempi leskenlehden ja voikukkien vallitessa, mutta kevätlajistossa pyrkimyksenä on saada valko- ja keltavuokkoa, kiurunkannusta ja käenrieskaa runsastumaan.

Albiino kurjenkello

Valtaosa maamme niittyjen kasvilajeista on kovasti taantunut viime vuosikymmeninä. Pienikin luonnonkasviniitty on siten, paitsi ilo silmälle, myös tärkeä ekologinen turvasatama niittykasvien lisäksi runsaslukuisille hyönteisille ja muulle niittylajistolle. Pihaniittyharrastuksen soisi siten leviävän paljon nykyistä yleisemmäksi, ja myös kaupunkipuistoihin pitäisi perustaa niittyalueita nykyisten monotonisten puistonurmien sijaan.

 

Virnapunatäplä

Pihaniityn iloja on sen helppohoitoisuus. Ruohonleikkuukonetta meillä ei ole, vaan niitty niitetään viikatteella kerran tai kaksi kesässä. Siinä yhdistyy hyötyliikunta ja perinnetaidon harjoitus. Touhu on saattanut herättää naapureissa jonkin verran kummastelua. Suuresti ilahduin, kun veljeni huomasi, että meidän pihamme näkyy Google Earthin satelliittikuvissa aivan erilaisena laikkuna kuin kaikkien naapurien tasavihreät pihanurmikkoruudut.

Alkukesän niitto keskittyy voikukkien kurittamiseen, loppukesällä niitetään tarkkaan koko kasvusto ennen kasvien lakastumista. Niitos kannattaa jättää maahan pariksi päiväksi, että siemenet karisevat. Kasvimassaa ei kuitenkaan sovi jättää niitylle maatumaan, jotta maaperä ei liiaksi rehevöidy. Useimmat niittykukat viihtyvät suhteellisen karulla maalla; jos kasvimassaa ei korjata, niitty vähitellen rehevöityy ja heinittyy. Sen vuoksi niittyä ei myöskään pidä lannoittaa, toisin kuin pihanurmikkoa. Kalkitseminen puhtaalla puutarhakalkilla sen sijaan kannattaa tehdä säännöllisesti.

Suuri osa niityn hyönteislajistosta talvehtii kasvillisuuden suojassa. Niiden turvaksi kannattaa vuorollaan aina jokin kulma niitystä jättää niittämättäkin, mikä koituu iloksi myös siemensyöjälinnuille.

Teksti ja kuvat: Heikki Simola

 

Pukinjuuri, päivänkakkara.